3.7 Modernit väkijoukot vaihtoivat soihdut ja hiilihangot mobiililaitteisiin

Elämme sosiaalisen median aikakautta, jota määrittää tarpeemme ladata yksityiselämäämme käsittelevää aineistoa erilaisille alustoille. Muut käyttäjät voivat katsoa tätä aineistoa, tai oikeammin ”postauksia”, kokea tunnereaktion ja reagoida puolestaan kyseisestä sisällöstä tykkäämällä, kommentoimalla tai jakamalla. Mutta mitä tapahtuu, jos tunnereaktio ei olekaan positiivinen? Mitä jos jaettu sisältö onkin ajattelematonta, asiatonta ja/tai loukkaavaa? Mikäli kyseinen postaus jaetaan räjähdysmäiseen tahtiin sen kirjoittajaa kritisoiden, on kyseessä somekohu. Tällainen kohu saattaa pahimmillaan kärjistyä ”somelynkkaukseksi”, jossa epäsuosioon joutunut henkilö häväistään ja haukutaan porukalla.

Hyökkäys ei ole paras puolustus

Wilma Inkinen Dagmarilta listasi artikkelissaan keinoja vastaavanlaisesta kohusta selviytymiseen. Korjausprosessin keskiössä on ripeys, nöyryys ja rehellisyys. Vilpitön anteeksipyyntö (ja siis oikea anteeksipyyntö, ei ”olen pahoillani, että joku pahoitti mielensä”) ja sisäinen selvittäminen ovat ne avainprosessit, joilla somekohun voi purkaa. Toki vastaavasta mediaräjähdyksestä voi koitua myös hyötyä yritykselle; onko näkyvyys loppujen lopuksi koskaan pahasta? Monen yrityksen myynti on voinut kääntyä jopa nousuun vastaavien katastrofien johdosta. Kaava, johon olen itse alkanut kiinnittää huomiota, on se, että yleensä kohun käsitellessä yksityisyrittäjää tai mediapersoonaa, on kohu todennäköisemmin negatiivinen ja seuraukset henkilön uralle voivat olla vakaviakin. Uskon tämän johtuvan siitä, että yksityishenkilöä on helpompi vihata kuin kasvotonta organisaatiota, jossa tiedetään olevan monia tasoja.

Kansallisteatterin ahdinko

Viime viikosta lähtien Kansallisteatteri ja sen henkilökunta ovat survaisseet itsensä suohon, sillä teatterin virallinen viestintä ja uutuusnäytelmän pääosaan valittu miespuolinen näyttelijä kertoivat hyvin erilaista tarinaa päähenkilöstä. Kansallisteatteri ja näytelmän ohjaaja viestivät päähenkilön olevan transnainen, kun taas näyttelijä väitti hahmoa transvestiitiksi. Mistä kohu sitten syttyi? No, viime vuosina sukupuolivähemmistöjen edustajat ovat tehneet selväksi, että transsukupuolisia hahmoja esittämään tulisi palkata transsukupuolisia näyttelijöitä. Tässä tapauksessa teatterin sisäisen viestinnän väärinkäsitys siis aiheutti ongelmia julkisuudessakin.

Toki kullakin on oikeus uskoa kenen tahansa vilpittömyyteen, mutta Kansallisteatterilta odotettiin nopeampaa reagointia ja vedenpitävämpiä perusteluja, ja syystäkin. Jos mietit mikä se syy on, niin tapauksissa, joissa transrooliin palkataan cisnäyttelijä, tuetaan ensinnäkin enemmistön lupaa tulkita vähemmistön kokemuksia, ja valitettavan usein cishenkilöiden tapaan kertoa näitä tarinoita on kuulunut vahvasti huumori. Tämä huumori ja vähemmistöjen kustannuksella hassuttelu on henkistä väkivaltaa asianosaisia kohtaan.

Mikä siis eteen?

Miten vastaavilta tilanteilta sitten vältytään? Itse näen tiedostavan palkkauksen ja rehellisen diskurssin jopa henkilökohtaisista arvoista tärkeinä voimavaroina. Kun viestintäosastolle palkataan henkilökuntaa, on hyvä käsityksistä, joita työhön liittyy ja keinoista, joita kohutilanteissa tarvitaan. Toki henkilökohtainen arvopohja on myös yksityisasia, mutta yritys- ja organisaatioviestinnässä kapea maailmankatsomus kantaa riskin tulevista kohuista.


Lähteet:

Kommentit

Lähetä kommentti